Juliana Irene Smithin näyttelyn Lactose Intolerant teokset käsittelevät traumoja – sukupolvien välisiä ja todellisia – sekä toipumisen prosesseja. Taiteilija on äitinsä väkivaltaisen trauman tuotos; perheessä oli hyväksikäyttöä, ja taiteilija koki väkivaltaa myös kodin ulkopuolella. Smithin yksiselitteinen toive on, että näistä ei tulisi hänen lapsensa traumoja.

Näyttelyn nimi (Laktoosi-intolerantti) valikoitui keinona viitata ongelmiin, joita voi ilmetä äiti-lapsi-suhteessa – riippumatta siitä, onko lasta imetetty vai ei. Tällä hetkellä ei ole olemassa ilmaisua ”kohtuintolerantti”, vaikka se olisikin taiteilijan tapauksessa osuvampi ottaen huomioon, miten trauma periytyy perimän ja käyttäytymisen kautta. Smith tuo esiin, että vastaavalla ilmaisulla ei olisi samaa huumorin sävyä, joka resonoi hänen teoksissaan ja toimii eräänlaisena suojakilpenä sekä hänelle että katsojalle. Pyrkiessään täydelliseen avoimuuteen Smith myöntääkin, että hänen lempiruokansa sattuu olemaan juustofondue.

Smith uskoo, että trauma on selkeä sana, joka kertoo jotain ilman, että tarvitsee kertoa enempää. Se tiivistää kaikki pahat asiat: hyväksikäytön, väkivallan, pahoinpitelyn, laiminlyönnin ja kaikki niihin kuuluvat alaluokat, kuten seksuaalisen hyväksikäytön, raiskauksen, emotionaalisen ja fyysisen laiminlyönnin sekä menetyksen, muutamat mainiten. Trauma kokoaa nämä helposti ymmärrettävään pakettiin ilman, että sanoin kuvaamattomista yksityiskohdista tarvitsee kertoa. Siitä huolimatta Smith ilmaisee kuitenkin olevansa halutessa valmis vastaamaan kysymyksiin tai antamaan lisätietoja – kuten myös keskustelemaan trauman painosta ja siitä, miten luominen voisi mahdollisesti olla eräänlainen parannuskeino.

Näyttely muodostuu kolmesta osasta. Good Feelings Everyday (2020-) koostuu analogisista tilannekuvista eli snapshoteista, jotka on ripustettu pitkinä liuskoina seinille. Valokuvat edustavat taiteilijan tämänhetkistä todellisuutta hänen asuessaan Suomessa, ja jotka auttavat häntä maadoittumaan silloin, kun tunkeilevat ajatukset ottavat vallan. Rainbow Catharsis (2020- ) esittelee tekstiilikollaaseja, jotka sisältävät käytettyjä kodintekstiilejä ja henkilökohtaisia valokuvia, tavoitteenaan herättää materiaalinen, tekstuaalinen ja visuaalinen muisti kohti parannusta. Teokset ovat suoria eivätkä pelkää konfrontaatiota. Niissä ei pelleillä, paitsi siveltimen vedoissa. Värien, epätäydellisyyden, virheiden ja kiireen tuntuiset esteettiset ominaisuudet kuvastavat taiteilijan epätoivoista tarvetta päästä eroon”pahoista asioista” kehossaan ja toipua menneisyydestä. Kymmenenminuuttinen ääniteos I Stopped Wearing Skirts (2023) on yhdistelmä kronologisesti järjestettyjä katkelmia altistusterapian tallenteista, jossa taiteilija kävi kahdeksan viikon ajan vuonna 2022. Katkelmat on yhdistetty nostalgiseen 80-luvun elokuvalliseen ääniraitaan, joka viittaa taiteilijan nuoruuteen.

Juliana Irene Smith (s. 1977) on Helsingissä asuva puoliksi amerikkalainen, puoliksi iranilainen kuvataiteilija. Hän työskentelee sukupolvia ylittävän trauman parissa hyödyntäen materiaalista muistia, tekstiä ja valokuvaa. Hänen töitään on ollut esillä kansainvälisesti, ja hän on myös opettanut ympäri maailmaa. Vuosina 2009–2012 hän asui ja työskenteli Ramallahissa, Palestiinassa. Ennen asettumistaan Suomeen vuonna 2017 Smith asui ja työskenteli Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, jossa hän oli mukana perustamassa taiteilijavetoista voittoa tavoittelematonta organisaatiota nimeltä ALMA MARTHA. Hänellä on kuvataiteen kandidaatin tutkinto valokuvauksesta Parsons School of Designista New Yorkista sekä maisterin tutkinto julkisesta taiteesta Sveitsin Lucernin ammattikorkeakoulusta.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Svenska Kulturfonden.
Kiitokset Fat Lizardille avajaisjuomien sponsoroinnista.

Juliana Irene Smith
Lactose Intolerant
4.–27.8.2023
Valokuvagalleria Hippolyte