Vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyksi kutsuttuun tapahtumaan tehtiin suunnitelma noin 300 metriä korkeasta, sähkövalaistuksella toimivasta “aurinkotornista”, jonka oli tarkoitus valaista kaupungista yö pois. Ranskalaisen arkkitehdin Jules Bourdaisin ja insinöörin Amédée Sébillotin tutkimuksen myötä katuvalaistuksen sijaan puhuttaisiin siis kaupunkivalaistuksesta. Toteuttamatta jääneen suunnitelman vastalauseena oli muun muassa se, että niin laaja yöllinen valaistus olisi epäluonnollista kuin toisaalta sekin, ettei valaistus olisi täysin riittävä. Majakan kaltainen torni jättäisi kaupunkiin varjoja, joissa yöllinen pimeys edelleen vallitsisi.

Lukuisten tarinoiden yhteydessä valon merkitys on ollut sen vastavoimaisuus pimeydelle, ja siihen liitetyille uhkakuville ja turvattomuudelle. Työkaluksi valjastettuna, valo on elimellinen osa yhteiskunnan ja infrastruktuurin rakentumista ja järjestäytymistä. Pimeyttä pelätään ja ennen kaikkea sen mahdollistama epäjärjestys halutaan estää. Samalla pimeys kuitenkin merkitsee lepoa ja irrottautumista – onhan se osa luonnollista elämänrytmiä. Keinotekoisen valon avulla on samanaikaisesti sekä avattu, että rajattu ihmisen mahdollisuuksia toimintaan. Valon teollistuminen mahdollisti niin päivänvalosta riippumattoman ajanvieton ja liikkumisen, kuin myös työajan ja valvonnan.

Leevi Toijan videoteos, On Illumination and Disposition, tutkii valon ja pimeyden merkityksien ristiriitaisuutta. Video on representaatio valaisimesta, mutta samalla se itsessään toimii valaisimena näyttelytilassa. Näytön välkkyvä valo on alati vaihteleva, mutta videon asetelma itsessään staattinen ja stabiili. Paavo Piekkarin (APEAK) luomassa harmonisessa äänimaailmassa kuuluu näkymättömän ja autoritäärisen kertojan ääni, joka pehmeästi lausuu niin pimeyteen kuin valoon liitettyjä merkityksiä. Näin ollen, merkitykset eivät kuitenkaan voi olla universaaleja. Teoksella pohditaan valon ja pimeyden rajapinnoilla hapuilua. Voiko niihin liitetyistä merkityksistä irrottautua?

Vuosisata Pariisin aurinkotornin suunnitelmien jälkeen, Venäjällä kokeiltiin Znamya-satelliittien lähettämistä avaruuteen. Kyseessä oli avaruuspeili, jonka avulla voisi säädellä niin auringonvalon kuin lämmön säteilyä tietylle alueelle maahan, esimerkiksi maanviljelyksen avuksi kaamoksen keskellä. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen Znamya-tutkimus kuitenkin päättyi. Nämä suunnitelmat kertovat jostain merkillisestä ihmisen suhtautumisesta valoon ja pimeyteen. Joskin kyse ei ole vain valon lisäämisestä tai pimeyden poistamisesta, vaan niihin liittyvien rajoitteiden muuntamisesta. Valo soluttautuu yhteiskunnan rakenteisiin ja hämärtää kokemuksia ajasta ja paikasta, kuin vallasta ja vapaudesta – kun taas pimeys saattaa hetkellisesti nollata tuon järjestelmän.

– Isa Lumme

Leevi Toija (s.1998) opiskelee kuvataiteen maisteriksi Zürichin taideyliopistossa (ZHdK) Sveitsissä. Aiemmin hän valmistui visuaalisen taiteen kandidaatiksi valokuvataiteen linjalla FAMU:ssa Prahassa. Lähtökohtanaan työskentelyssä video ja valokuva, Toija pohtii erityisesti työskentelymetodien läpinäkyvyyttä ja mahdollisuutta rakentaa objektiivisia kokonaisuuksia yleisistä ja yhteisistä realiteeteista. Taiteellisessa työskentelyssään Toija on kiinnostunut erityisesti rakennetuista ympäristöistä ja infrastruktuurin rakenteissa piilevistä merkityksistä. Hän on aiemmin käsitellyt teoksissaan muun muassa epäpaikkoja ja kollektiivista muistia. Näihin lähtökohtiin Toija yhdistelee temaattista aihepiiriä, joka käsittelee ihmisen konstruoimaa vapauden käsitettä.

Leevi Toija
On Illumination and Disposition

5.–29.1.2023
Hippolyte Studio