Säilytän sopivat ruoantähteet. (Hämähäkinverkosta olemmekin jo puhuneet.) Likaiset lautaset altaassa pinottuna eivät ole enää samalla tavalla likaisia. Mutta irronnut kasvin lehti voi lojua pöydällä pitempään kuin mandariinin kuori. Se ei minua haittaa. Se voi olla esteettisesti jopa mielenkiintoinen, satunnainen palanen, joka muuttaa päivien mittaan hahmoaan. Sama lehti paremmin järjestettynä.

 Työnnän vaseliinia hieman vasemmalle. Se tuntuu kylmältä sormeni iholla. Työnnän lisää ja toistan, kunnes tahra ei enää ole tahra vaan kuvio sileän pinnan päällä. Jos vain kykenisin, levittäisin kaikki ikkunastani näkyvät asiat tasaisesti pitkin maisemaa.

Antti Jussilan Hellät nappulat on eräänlainen koti. Sen järjestys syntyy pienistä siirtymistä, toistosta ja asioista, jotka ovat hetkellisesti löytäneet paikkansa. Koti pysyy koossa ylläpitämällä: pintoja pyyhitään, tavaroita siirretään, ruokaa valmistetaan ja sen jäänteitä korjataan pois. Jotakin kertyy jatkuvasti takaisin. Jussilan työskentelyn rinnalla kulkevat Gertrude Steinin Herkät napit (1914) ja Charlotte Perkins Gilmanin Keltainen seinäpaperi (1892), joissa arkiset esineet, ruoka, huoneet ja niiden pinnat eivät tyydy pysymään pelkkänä tapahtumien taustana.

Jussilan pienikokoisissa esinekoosteissa toistuvat kuviot ja päällekkäiset ikkunankarmit lomittuvat kipsiin, tekstiileihin ja arkisiin materiaaleihin. Sileille kuvapinnoille on tarttunut vaseliinia, glitteriä ja ruoantähteitä; toisaalla pieniä esineitä ja materiaaleja jää kipsin sisään ja puhdas tekstiili kohtaa likaantuneen. Näyttelytilan nurkkaan levittäytyy kuparilangasta punottu hämähäkinverkko.

Kodin esineistöön liittyy tehtäviä ja oletuksia siitä, mikä kuuluu säilyttää, pestä, korjata, käyttää loppuun tai heittää pois. Silti kuivunut lehti voi jäädä pöydälle, rasvainen jälki muuttua koristeeksi ja välimateriaaliksi tarkoitettu kipsi saada jäädä sellaisekseen. Lika, ruoantähteet ja käytetyt tekstiilit ovat merkkejä siitä, että jokin on ollut kosketuksissa ruumiin kanssa. Niissä on lämpöä, kosteutta, rasvaa, kulumista ja vähittäistä hajoamista. Samat asiat voivat herättää halun koskettaa ja halun vetäytyä kauemmas. Kuvio tihenee, jokin näyttää kasvavan pinnan sisällä tai pyrkivän siitä ulos.

Antti Jussila (s. 1979) on Helsingissä toimiva taiteilija. Hän työskentelee kuvanveiston, liikkuvan kuvan, äänen ja performanssin parissa sekä itsenäisesti että kollektiivisesti. Hänen teoksissaan visuaalisuus, materiaalisuus ja kieli kietoutuvat yhteen ja merkitykset kerrostuvat. Työskentelyssä toistuvat järjestelmien ja niiden välisten riippuvuuksien tarkastelu sekä spekulatiivinen fiktio, tietoisuuden häivealueet ja esteettiset umpikujat. Jussila opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemian kuvataiteen maisteriohjelmassa kuvanveiston opetusalueella. Hänen työskentelyään on vuosien varrella nähty muun muassa Turun taidemuseossa, HAM-galleriassa, CCA Derry-Londonderryssä, International Film Festival Rotterdamissa ja 1646:ssa Haagissa.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Antti Jussila
Hellät nappulat
16.10.–15.11.2026
Hippolyte Studio

kuva: Antti Jussila, Hellät nappulat, 2026